• Kielingua

Millaista on toisen tai vieraan kielen oppiminen?

Updated: Nov 22

Millaiseksi prosessiksi hahmotat kielitaidon karttumisen? Onko kyse sanalistojen ja muotojen pänttäyksestä, kääntämisestä, havainnoinnista, kokeilusta, uuden maailman avautumisesta vai ehkä kaikista näistä? Tässä postauksessa raapaisen muutaman eri näkökulman pintaa.


Kuva Berliinistä (taulukko kuvaa saksan määräisen artikkelin taipumista): Jonathan Kemper on Unsplash


Kun olin lapsi, omassa perheessäni ja lähipiirissäni käytettiin oikeastaan pelkästään suomea. Uuden kielen oppiminen alkoi koulussa, ja jostakin sisäistin ajatuksen siitä, että kieltä täytyy ensin oppia, jotta sitä myöhemmin voi käyttää (kunnolla). Myöhemmin siirtyi aina kauemmaksi - koskaan en osannut tarpeeksi. Onneksi olen myöhemmin oppinut, että kielen oppimista ja kielen käyttämistä ei tarvitse erottaa toisistaan. Jo todella pienellä kielitaidolla voi luoda merkityksiä ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Olen viimeisen vuoden aikana opetellut hieman espanjaa kieliparin kanssa (eli kun tapaamme, keskitymme tunniksi espanjan kieleen ja tunniksi suomen kieleen). Ensimmäisellä kerralla istuimme portailla ja opin nimeämään ohi kulkevia kulkuneuvoja, miehiä, naisia ja lapsia. Se oli alusta asti merkityksellistä, koska se liittyi ympärilläni olevaan maailmaan suoraan.


Näissä tuokioissamme espanjan äärellä on käynyt selväksi vuorovaikutuksen merkitys oppimisessa. Espanjan kielitaitoni on tällä hetkellä sellaisessa kohdassa, että pystyn kaikista arkipäiväisimpiin keskusteluihin puhekumppanin tuella. Tätä puhekumppanin tukea on vähän hankala sanallistaa, mutta käytännössä kieliparini tekee kysymyksiä varmistakseen ymmärtäneensä sekä tarjoaa sanoja, muotoja ja ilmaisutapoja omien haparoivien yritysteni rinnalle. Näitä minulle tarjottuja kieliaineksia sitten usein toistan ääneen ja kirjoitan ylös. Myös Googlen kuvahaku, sanakirja ja aiemmat muistiinpanot ovat näissä tapaamisissa usein käytössä ja siten oppimisen tukena. Tällaisia tukirakenteita voi pitää ikään kuin rakennustelineenä, joka mahdollistaa kielitaidon rakentumisen jo osatun päälle. (Kielenoppimisen sosiaalisuuteen keskitytään erityisesti sosiokulttuurisessa näkökulmassa.)

Kielenoppimista jouduttaa lisäksi se, että oppii näkemään kielenoppimisen mahdollisuuksia ja kieltä ympärillään. Kun olin vaihto-opiskelijana Virossa, kävin usein ostoksilla torilla, koska siellä asioidessa pääsi puhumaan enemmän kuin tavallisessa ruokakaupassa. Minnesotassa asuessani taas tarkkailin tietoisesti, millaisissa tilanteissa voi käyttää englannin kielen grab-verbiä. Vaikutti hämmentävältä, kun jumppatunnilla ohjaaja kehotti: “Grab some water”, ja silloinen presidenttiehdokas Donald Trump oli kohutulla äänitteellä käyttänyt samaa sanaa aika eri merkityksessä. Mielekkäitä ja itselleen merkityksellisiä oppimisympäristöjä voi myös luoda itselleen esimerkiksi seuraamalla somessa itseä kiinnostavien aihepiirien tilejä eri kielillä, ja ruotsia voi opetella vaikka maitopurkista. (Tällaiset asiat ovat tärkeitä muun muassa ekologisessa lähestymistavassa, jossa painottuu ympäristö ja osallisuus ympäristössä.)

Kielenoppimisen voi toisaalta nähdä olevan lainaamista, kierrättämistä ja sitä, että muiden kielestä tulee pikkuhiljaa omaa kieltä. Sanakirjasta voi koska vain katsoa uuden sanan, mutta se täytyy luultavasti tarkistaa useampaan kertaan tai siihen täytyy törmätä puheessa tai kirjoitetussa tekstissä, jotta sanaa oppii itse käyttämään spontaanisti. Moni varmaan esimerkiksi englanninkieliseen sähköpostiin vastatessaan turvautuu lähettäjän sanavalintoihin tai googlaa sopivia aloitus- tai lopetusfraaseja. Itse ainakin teen tätä jatkuvasti, mutta huomaan koko ajan myös kehittyväni. Toinen esimerkki Minnesotasta: belgialainen kämppikseni käytti paljon sanaa ”apparently”, joka ei yhteiselomme aluksi kuulunut sanavarastooni. Jossakin vaiheessa aloin varovasti kokeilla käyttää sanaa myös itse, vaikka aluksi se tuntui melkein varastamiselta. Nyt sana on omani. (Muun muassa näitä seikkoja painottaa dialoginen näkökulma kielenoppimiseen.)

Kielitaidon karttumista on monesti hahmotettu portaiksi. Uusi askelma vie aina korkeammalle, ja ihannematka voi näyttää tasaiselta. Suuressa mittakaavassa tämä metafora toiminee, mutta läheltä katsottuna kehitys ei välttämättä näytä menevän ylöspäin, vaan on dynaamisempaa. Joku taito saattaa jopa näyttää taantuvan, kun keskittyy uuteen asiaan. Myös virheiden lisääntyminen kertoo usein siitä, että kielisysteemi on liikkeessä ja kehitystä on tapahtumassa. Sirkku Lesosen oivat videot havainnollistavat tätä. Viimeisimpänä olen itse pohtinut eri kielten välistä dynamiikkaa aivoissani. Tällä hetkellä viron ja espanjan kielet näyttävät olevan jonkinlaisessa kilpailevassa suhteessa, sillä kun yritän puhua viroa, tulee espanjaa ensiksi mieleen ja päinvastoin. Odotan uteliaisuudella, löytävätkö kielet omat rajatut paikkansa. (Tällaisia asioita katsotaan erityisesti dynaamisten systeemien teorian näkökulmasta.)

Toisaalta kielenoppiminen on aina vahvasti kehollinen prosessi; otammehan uuden kielen haltuun kehossamme. Uusia äänteitä tekee mieli maistella ja testailla, ja kurkku voi tulla kipeäksi uusien äänteiden treenaamisesta. Kun tätä tekstiä kirjoittaessa ajattelin ottaa esimerkiksi viron õ-äänteen, huomasin, että kieli suussani haki jo oikeaa asentoa. Muistan myös, kun kolmannella luokalla minulle valkeni, että englannin kielessä lähes kaikki sanat äännetään eri tavalla kuin kirjoitetaan (suomenpuhujan näkökulmasta): ahdistus ja epätoivo oli fyysinen kokemus.

Kun tekee tutkimusta kielenoppimisesta, on perustavanlaatuinen kysymys, millaista prosessia kuvittelee tutkivansa. On ikään kuin laskettava perustukset tutkimukselle. Samalla olisi hyvä pitää mieli avoimena myös uusille näkökulmille. Olen nyt neljättä vuotta tekemässä kielitieteen alan väitöskirjaa, mutta edelleen usein hämmästelen, mistä tässä kaikessa on kyse.


Kirsi Leskinen


Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, joka on löytänyt kielten oppimisen ilon aikuisiällä.


62 views0 comments