Usein asiakaspalvelijoiden nimikylteissä on lippujen kuvia viittaamassa osattuihin kieliin, ja nettisivun kielen voi valita ylälaidasta sopivan lippukuvakkeen kohdalta. Myös kielenoppimisen ympäristöissä liput ovat usein läsnä. Visuaaliset ratkaisut ovat käteviä, mutta tarkemmin katsottuna käytäntö on sekä outo että kyseenalainen.
Duolingo-kielenoppimissovelluksen etusivulla on lippujen lisäksi
näkyvillä kielten nimet.
Tyypillisin esimerkki on englannin kieli, johon viitataan useimmiten Iso-Britannian lipulla. Englannilla paikkana olisi kuitenkin myös oma punavalkoinen lippunsa, jota näkee lähinnä urheilussa ja harvemmin kielen yhteydessä. Iso-Britanniassa taas puhutaan monia muitakin kieliä, sillä esimerkiksi kymrin kieltä on puhuttu Walesin alueella jo yli tuhat vuotta. Toisaalta englannin kieli varhaisemmassa muodossaan oli olemassa jo ennen Englantia tai Iso-Britanniaa hallinnollisena alueena.
Englanti on virallinen kieli yhteensä 59 valtiossa, esimerkiksi Fidžin saarivaltiossa (eng. Fiji, se joka on aina luetteloissa Finlandin edellä). Jos puhuu fidžin kieltä ensikielenä, mutta käyttää internetiä pääasiassa englanniksi, niin miltä tuntuu aina valita valikoista Iso-Britannian lippu? Tai miltä tuntuu eteläafrikkalaisesta, jonka ensikieli on englanti? Koen itsekin, että englanti on myös minun kieleni. Vaikka olen oppinut englantia lähinnä kouluympäristössä ja kielitaitoni on vajavainen, käytän kieltä päivittäin ja pystyn ilmaisemaan kaikkea omaan elämääni liittyvää tutkimuksenteosta saunomiseen. Iso-Britannia sen sijaan tuntuu kaukaiselta, olen käynyt siellä kerran elämässäni.
Myös kirjaston englannin oppikirjojen hyllyllä on Iso-Britannian, Yhdysvaltojen ja Australian lippujen sävyjä.
Vastaavasti espanjan oppikirjojen hyllyä hallitsee punainen ja keltainen väri (kuva yllä). Toki oppikirjoissa käsitellään usein myös kulttuuria, ja lipun voi ajatella liittyvän kiinteästi kulttuuriin. Espanja on kuitenkin virallinen kieli yhteensä 20 eri maassa, joiden kulttuurit poikkeavat toisistaan niin paljon kuin nyt eri mantereilla olevien paikkojen kulttuurit usein poikkeavat. Puhujiakin on Meksikossa ja Kolumbiassa enemmän kuin Espanjassa.
Intiassa taas puhutaan 447 kieltä, eikä kaikilla kielillä ole lippusymbolia. Arabiakin on ongelmallinen tapaus, sillä se on maailman viidenneksi puhutuin kieli, mutta ei identifioidu mihinkään valtioon. Belgiassa taas puhutaan ranskaa ja hollantia (ks. Venlan postaus Belgiaan sijoittuvan sarjan monikielisyydestä). Myös moni Suomen kansalainen osaa monia kieliä. Kaikki eivät kuitenkaan osaa suomea, ja osa identififoi itsensä suomalaiseksi enemmän kuin toiset.
Liput ovatkin symboleja yhteisöille, jotka ovat melko selvärajaisia (esim. valtiot), mutta kielenkäytöllä tällaisia rajoja ei ole. Silti monet liittävät edelleen kielen ja kansallisvaltion mielessään yhteen (ks. esim. Heidi Niemelän kiinnostava tutkimus lasten suomen kieltä käsittelevistä piirustuksista). Lippukäytännön juuret lienevätkin nationalistisessa ajattelussa, jossa yhtenäisellä kansalla on yhteinen kieli, ja toisaalta siirtomaa-ajassa, jolloin Euroopan maat veivät innolla kieltään valloittamiinsa paikkoihin. Lippu olikin myös vallan symboli (ks. esim. kuva brittiläisen imperiumin siirtomaiden lipuista). Edelleen kielien symboleina käytetään lähinnä entisten siirtomaaisäntien lippuja (esim. ranska, englanti ja espanja), joten osaltaan käytäntö ylläpitää kolonialistista ajattelua.
Monessa paikassa kuitenkin käytetään kielten nimiä lippujen sijaan, vaikka se ei ehkä olekaan visuaalisesti yhtä tehokasta. Esimerkiksi YLEn aluevaalien vaalikoneen kielen valinta vaikuttaa minusta sekä toimivalta että visuaalisesti onnistuneelta.
Kirsi Leskinen
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, joka rakastaa perehtyä kielifaktoihin.
Inspiraatiota kirjoitukseen on saatu http://www.flagsarenotlanguages.com/blog/ -blogista, jossa asiaa on käsitelty laajasti.
Tilastotiedot ovat peräisin aiheita käsitteleviltä Wikipedia-sivuilta, joihin on lähteet merkitty.