• Kielingua

"Väitöksen jälkeen" läpileikkauksena tutkijan työstä

Podcast avaa tunteita, taitoja ja hiljaista tietoa akateemisessa maailmassa.


Toukokuussa 2021 julkaistiin Johanna Isosävin ja Camilla Lindholmin kirjoittama opas Väitöksen jälkeen: Opas akateemiselle uralle. Osana kirjan julkaisuprosessia Isosävi ja Lindholm julkaisivat 12-osaisen podcast-sarjan, jossa he käyvät kirjan teemoja läpi luku kerrallaan. Lähes jokaisessa jaksossa on mukana myös vieras, jonka kanssa keskustelua käydään. Opas ja podcast ovat puhuttaneet sekä nuorempia että kokeneempia tutkijoita somessa (ks. esimerkiksi blogipostaukset 1 ja 2), ja Isosävi ja Lindholm ovat olleet toivottuja puhujia erilaisissa nuorille tutkijoille suunnatuissa tapahtumissa. Vaikka teos on suunnattu ensisijaisesti post doc - tai tutkijatohtori-vaiheessa oleville nuorille tutkijoille, puhuttelevat sen aiheet myös väitöskirjatutkijaa.


Akateemiseen työhön ja maailmaan kuuluu paljon tunteita, tietoa ja taitoja, joiden kehittäminen tai käsitteleminen eivät ole aina itsestäänselvyys. Joskus tuntuu, että niitä jopa mystifioidaan. Isosävi ja ja Lindholm kertovat, että eri teemojen eksplisiittinen käsitteleminen ja keskustelun herättäminen ovat olleet myös syitä kirjan kirjoittamiselle. Podcastin pohjalta vaikuttaa siltä, että sekä nuoret että kokeneemmat tutkijat tuskailevat samankaltaisten haasteiden kanssa. Tässä postauksessa haluamme nostaa esiin joitain podcastin laajempia teemoja, jotka erityisesti puhuttelivat allekirjoittaneita.


Isosävi ja Lindholm nimeävät kirjansa keskeiseksi tavoitteeksi hiljaisen tiedon siirtämisen eteenpäin yliopistoyhteisön sisällä. Tämä lienee näin ollen myös podcastin keskeinen tehtävä. Kussakin jaksossa käydään läpi jokin keskeinen osa-alue tutkijan työssä: keskusteluun nousevat niin tavoitteiden asettaminen, julkaiseminen ja opettaminen, kansainvälistyminen kuin tiedeviestintäkin. Väitöskirjatutkijoina näemme, että tämä hiljaisen tiedon siirtyminen on podcastin keskeisintä antia – yliopistomaailmassa on valtavasti käytänteitä ja osaamista, mitkä opitaan usein “matkan varrella”, mutta jotka alkuvaiheessa tuntuvat hankalilta hahmottaa. Podcastia kuunnellessa väitöskirjatutkija pääsee ikään kuin keskustelemaan kokeneempien kollegojen kanssa ja kuulemaan tarinoita, mihin ei aloittelevana tutkijana olisi muutoin pääsyä, sekä kysymään kysymyksiä, mitä ei vielä osaisi kysyä.


Hiljaisena tietona läpi podcastin siirtyy myös tieto siitä, että tutkijat, vaikka kuinka meritoituneetkin, ovat yhtä lailla ihmisiä. Näin ollen tutkijan uraan kuuluu usein paitsi menestyksen hetkiä myös pettymyksiä ja esimerkiksi huijariajatuksiakin, eikä tutkijan uravaihe itsessään muuta tätä.


Isosäviä, Lindholmia sekä vieraita kuunnellessa ei voi olla huomaamatta, kuinka paljon taitoja ja tietoja tutkijalta vaaditaan. Pitää olla

  • luova,

  • kekseliäs,

  • (pikku)tarkka,

  • asiantunteva,

  • pitkäjänteinen,

  • hyvä kirjoittaja,

  • hyvä lukija,

  • hyvä viestijä sekä toisille tutkijoille että tavan ihmisille,

  • ajanhallinnan mestari,

  • opetustaitoinen,

  • verkostoituja,

  • johtamiskykyinen,

  • kielitaitoinen,

  • kunnianhimoinen ja/tai kilpailuhenkinen,

  • yhteistyökykyinen,

  • hyvä palautteenantaja (ja -saaja)

ja samalla pystyä hallitsemaan omia tunteita kaikkien paineiden ja pettymysten ristiaallokossa. Lista on pitkä, ja jo varhaisessa vaiheessa orastava tutkijanalku saa tuntea näistä vaatimuksista useimmat. Pelko omasta riittämättömyydestä on varmasti yleinen tunne kaikkien tutkijoiden keskuudessa.


Podcastia kuunnellessamme jäimme pohtimaan, voiko olla hyvä tutkija, vaikka ihan kaikki taidot eivät olisikaan top-tasoa. Meille yhtenä keskeisimmistä tutkijan taidoista näyttäytyy kirjoittaminen. Sitä on paljon, ja kirjoittaa pitää osata monessa eri tekstilajissa ja usein ainakin kahdella eri kielellä. Olemme molemmat kielitieteiden alalta, jossa huhujen mukaan kirjoittaminen on monille melko helppoa ja mieluisaa. Näin ei varmasti kuitenkaan ole kaikkien tieteenalojen tai tutkijoiden kohdalla. Voiko akatemiassa pärjätä, jos ei pidä kirjoittamisesta tai on siinä huono? Jonkin verran voi tietenkin aina oppia. Kaikki eivät voi kuitenkaan olla mestareita tieteellisten tekstien tehtailussa, vaikka he olisivat muuten erinomaisia tutkijoita. Voivatko he silti pärjätä akateemisessa maailmassa, jossa esimerkiksi tutkimusrahoitus riippuu usein kirjoitetusta tutkimussuunnitelmasta?


Sama pätee myös verkostoitumiseen. Isosävin ja Lindholmin podcastissa nousee jatkuvasti esiin verkostojen tärkeys uralla etenemisen tai uralla pysymisen mahdollistajina. Vielä pari vuotta sitten konferenssit toimivat tärkeinä verkostoitumisen paikkoina, mutta meille pandemian aikana jatko-opintonsa aloittaneille live-konferenssit tuntuvat jopa hieman kaukaisilta haavekuvilta. Toisaalta ne houkuttelevat, toisaalta ihmisten tapaaminen saattaa jopa jännittää. Entä jos en aloita mielelläni keskusteluja vieraiden kanssa? Voinko silti luoda suhteita toisiin tutkijoihin ja menestyä? Olemme huomanneet verkostojen merkityksen jo tässä vaiheessa akateemista uraa esimerkiksi työnhaussa, ja siksi niiden puuttuminen tai niiden luomisen hankaluus tuntuu hieman huolestuttavalta.


Isosävi ja Lindholm puhuvat podcastissa paljon myös luovuudesta. Luovuus käsitteenä on kiinnostava, sillä useimmilla meillä se liittyy ensisijaisesti ns. taiteelliseen luovuuteen, ei niinkään tutkijan työhön. Jäimmekin pohtimaan podcastin kuunneltuamme, mitä on akateeminen luovuus ja kuinka paljon sitä tarvitaan. Voiko tietynlainen asenne tai uteliaisuus olla luovuutta? Mitä jos ei koe olevansa kovin luova? Isosävin ja Lindholmin mukaan akateemista luovuutta tarvitaan esimerkiksi vaiheessa, kun tulee keksiä uusi tutkimusaihe väitöskirjan valmistuttua. Ideointia voi heidän mukaansa vauhdittaa esimerkiksi tauottamalla työtä riittävästi ja käyttämällä erilaisia luovuusharjoitteita. Joskus saattaa olla kuitenkin tilanteessa, jossa uusia ideoita ei vain tule. Entä jos vain etsin minua kiinnostavan tutkimusaukon, ja tartun siihen?


Viimeisenä teemana jäimme pohtimaan tunteita ja tunnetyötä osana tutkijan työnkuvaa. Vaikka tutkijat nähdään ehkä perinteisesti loogisina ja rationaalisina toimijoina, tutkimustyö on kuitenkin monelle intohimoammatti. Tämä osaltaan auttaa jaksamaan työn arjessa ja innostumaan omasta tutkimusaiheesta aina uudestaan, mutta yhdistettynä tutkijan työn vapauteen tunnepitoinen suhtautuminen työhön voi hämärtää rajaa siinä, kuinka sovittaa yhteen työn ja muun elämän tavoitteita, kuinka paljon työn vuoksi kuuluu tehdä kompromisseja ja kuinka ihon alle omaa työtä koskeva kommentointi voi mennä. Niin Isosävi ja Lindholm kuin monet vieraistakin painottavat podcastissa sinnikkyyttä, avun pyytämisen tärkeyttä ja pettymyksistä selviytymisen taitoja eri tutkijanuran vaiheissa. Jäimmekin väitöskirjatutkijoina miettimään, kuinka paljon henkistä vahvuutta ja työkaluja mielen hyvinvointiin tutkija tarvitsee, missä määrin nämä jäävät akateemisessa työyhteisössä yhä yksilön harteille ja kuinka rakenteet voisivat paremmin tukea tutkijan hyvinvointia.


Onneksi näistä kysymyksistä ja esimerkiksi mentorointikäytänteistä työn tukena tunnutaan puhuvan julkisillakin alustoilla kasvavissa määrin, mistä tämä podcast on myös yksi hyvä osoitus. Isosävin sanoja mukaillen tutkijan ura on kuitenkin ultramaraton, ei niinkään pikajuoksu, ja näin ollen tekniikan – niin käytännöllisemmissä työtehtävissä kuin mielen hyvinvoinnissakin – on hyvä olla kunnossa alusta lähtien.


Tekstin ovat kirjoittaneet JY:n väitöskirjatutkijat

Pauliina Puranen, joka tunnistaa itsessään useampiakin huijarisyndrooman piirteitä, ja Venla Rantanen, joka edelleen harjoittelee palautteen vastaanottamista.


Väitöksen jälkeen: Opas akateemiselle uralle. Art House, 2021 (kuva: https://arthouse.fi/sivu/tuote/vaitoksen-jalkeen/2761830)

85 views0 comments