Aloitin työni väitöskirjatutkijana vuosi sitten. Kuten arvata saattaa, alku oli täynnä uuden opettelua, oman paikan sekä tukijaidentiteetin etsimistä. Aiemmassa työssä hankittu vankka ammattiosaaminen ei ollutkaan kovaa valuuttaa akatemiassa, vaan monta asiaa ja taitoa piti opetella nopeassa tahdissa. Uuden opetteluun liittyi mukavien kokemusten lisäksi myös epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteita: Osaanko ja pystynkö?
Vaikka oman alan tutkijaseminaari tarjoaa väitöskirjatutkijalle luontevan paikan vertaiskeskusteluun, jää vapaamuotoinen keskustelu työn etenemisestä ja tutkimusprosessin haasteista vähäiseksi päähuomion ollessa käsiteltävässä tekstissä. Ohjaustapaamisissakin jo varsinaiseen tutkimukseen liittyvää asiaa on yleensä niin paljon, että keskustelua ei ehdi käydä kovinkaan syvällisesti ohjattavan kokonaistilanteesta. Vallitseva pandemiatilanne on kuitenkin kohdistanut huomiota myös jatko-opiskelijoiden hyvinvointiin, ja oma tutkijakouluni onkin kaksinkertaistanut työnohjausryhmien määrän kuluneena lukuvuonna. Tietääkseni mahdollisuutta tohtorikouluttavien työnohjaukseen ei ole tarjolla muissa suomalaisissa yliopistoissa.
Työnohjaus tarkoittaa omaan työhön liittyvien kysymysten, kokemusten ja tunteiden tarkastelua ja jäsentämistä koulutetun työnohjaajan avulla. Pääsin mukaan työnohjausryhmään, joka kokoontui kymmenen kertaa Zoomissa kevätlukukaudella 2021. Ryhmässä käsittelimme mm. ajanhallintaan, epävarmuuden sietämiseen, motivaatioon, kirjoittamisprosessiin, ohjaukseen ja tutkijanuraan liittyviä aiheita. Osallistujat olivat eri tieteenaloilta, mutta aika nopeasti havaitsimme, että yhdistäviä tekijöitä oli enemmän kuin erottavia. Ryhmästämme tuli turvallinen paikka jakaa ajatuksia ja huolia omaan tilanteeseen liittyen. Joka kerta huomasimme, että vain omiksi huoliksi kuvittelemamme asiat olivatkin yhteisesti jaettuja. Jo se tieto auttoi, ettei ole yksin näiden kysymysten kanssa.
Koska omista maisteriopinnoistani oli jo kulunut aikaa, niin itselläni epävarmuuden tunteita aiheutti eniten se, hallitsenko akateemista diskurssia ja osaanko kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Työnohjauksessa kirjoitimme ennen jokaista tapaamiskertaa lyhyen reflektiotekstin kunkin tapaamisen aiheesta ja lähetimme sen työnohjaajalle ja muille ryhmäläisille. Tämä toimi orientaationa aiheeseen, mutta omalla kohdallani se auttoi myös jäsentämään ajatuksia ja toimi samalla säännöllisenä kirjoitusharjoituksena. Kas kummaa, kirjoittaminen alkoikin tuntua todella mukavalta.
Jos jotain voin jo tässä vaiheessa väitöstutkimusta väittää, niin olkoon se seuraavaa: Jokainen väitöskirjatutkija on työnohjauksen arvoinen. Työnohjaus lisää tutkijan hyvinvointia ja edistää tutkimustyön etenemistä. Väitöskirjatutkijoiden työnohjauksesta tulisi tehdä pysyvä rakenne tohtoriopintoihin ja kaikilla tulisi olla mahdollisuus halutessaan osallistua työnohjaukseen opintojensa aikana.
Anne Tiermas
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa