Jos haluat tehdä väitöskirjan, sinulla on yleisesti ottaen kolme mahdollisuutta. Voit tehdä sitä työn ohella, voit olla onnekas ja saada palkallisen työsuhteen yliopistosta väitöskirjatutkijana tai voit hakea ulkopuolista rahoitusta. Väitöskirjatyö on kuitenkin vaativaa asiantuntijatyötä, joten työn ohessa sen tekeminen vaatii huomattavaa kärsivällisyyttä ja asialle omistautumista. Prosessi saattaa kestää vuosia, jopa kymmeniäkin vuosia, jos sille ei ole riittävästi aikaa. Siksi useat väitöskirjatutkijat havittelevat rahoitusta, joka mahdollistaa kokopäiväisen väitöskirjatyön lyhyemmäksi tai (mielellään) pidemmäksi ajaksi.
Tämän postaus on kahden väitöskirjatutkijan tunteenpurkaus siitä, mitä niin kutsuttu apurahojen hakeminen voi tarkoittaa ja miltä se tuntuu. Mielipiteemme eivät edusta työnantajiamme tai oppilaitostamme, mutta emme ehkä ole yksin näiden ajatustemme kanssa organisaatioiden sisällä.
Mistä rahoitusta haetaan, kuka sitä hakee ja ketkä sitä saavat?
Apurahojen hakeminen vaihtelee aloittain, joten tässä tekstissä edustamme ainoastaan kielitieteiden näkökulmaa. Tyypillisimmin rahoitusta myöntävät eri yksityiset säätiöt, jotka on perustettu esimerkiksi testamentin pohjalta. Apurahoja myöntävät myös esimerkiksi kaupungit ja yliopistot. Jokaisella myöntäjällä on oma kohderyhmänsä, joka saattaa vaihdella vuosittain. Esimerkiksi Eino Jutikkalan rahasto ja Konkordia-liitto myöntävät apurahoja eri tieteenaloille vuorovuosin. Usein kielitieteelle apurahoja myöntävät tahot keskittyvät humanistisiin tai yhteiskuntatieteisiin, ja esimerkiksi luonnontieteille tai matemaattisille aloille on omat rahoittajansa. Sen sijaan humanististen tieteiden kanssa samoista rahoista kilpailevat monessa säätiössä myös taiteelliseen työhön apurahoja havittelevat. Näin on esimerkiksi vuoden suurimmilla rahoittajilla, kuten Koneen säätiöllä ja Suomen Kulttuurirahastolla (SKR).
Tilastoa siitä, kuinka monet rahoitusta hakevat, emme valitettavasti löytäneet. Vuoden 2021 jo valmistuneille tohtoreille tehdystä urakyselystä kuitenkin selviää, että 60 prosenttia vastaajista rahoitti ainakin osan tutkinnostaan apurahalla, ja noin viidennekselle henkilökohtainen apuraha oli tärkein rahoitusmuoto opintojen aikana. Säätiöt itse yleensä kyllä julkaisevat, kuinka monta hakemusta heille saapui ja kuinka monta prosenttia niistä rahoitettiin. Esimerkiksi Koneen säätiön sivuilta voi lukea tilastotietoa aiempien vuosien apurahansaajista. Lyhyesti kerrottakoon, että myöntöprosentit ovat olleet parina viime vuonna kuuden prosentin molemmin puolin. Pienempien säätiöiden prosentti on usein hieman korkeampi. Esimerkiksi viimeisin sähköpostiin kilahtanut hylkyviesti kertoi Emil Aaltosen säätiön rahoittaneen 13 % apurahaa hakeneista projekteista.
Miltä näyttää apurahanhakijan vuosi?
Olemme molemmat saaneet opinto-oikeuden tohtorintutkintoon vasta vajaa pari vuotta sitten, mutta apurahojen sesonkiajat ovat ehtineet jo tulla tutuiksi. Apurahoja on haussa ympäri vuoden, mutta ei joka kuukausi. Alla olevassa taulukossa on listattu Venlan hakemat apurahat, niiden suuruudet ja mahdolliset myöntämiset tohtoriopintojen aloittamisesta alkaen. Koko vuoden apurahamahdollisuudet kaikille tieteenaloille näkee Aurora-tietokannasta.
Venlan tapauksessa apurahojen ensimmäinen sesonki on tammi-helmikuussa, kun haussa ovat monivuotista rahoitusta myöntävä Emil Aaltonen, Jyväskylän yliopiston opiskelijoita rahoittava Nyyssösen säätiö ja Venlan oman laitoksen Solkin työskentelyapuraha. Tätä blogipostausta kirjoittaessa haku Wihurin rahastolle on juuri aukeamassa. Tärkeimmät haut ovat kuitenkin vasta syksyllä, kun niin ikään moneksi vuodeksi rahoitusta tarjoavat Koneen säätiö ja SKR ovat vuorossa. Ei pidä myöskään unohtaa yliopiston nk. palkkapaikkahakua, joka Jyväskylässä sijoittuu samaan sumaan Koneen ja SKR:n kanssa.
Mitä apurahaa hakiessa joutuu tekemään? Mitä hakujen takia jää tekemättä?
Apurahahakemukset eivät vaikuta kuitenkaan vain hakuaikanaan, vaan niitä valmistellaan joskus jopa kuukausia ennen varsinaista deadlinea. Yleensä hakemuksiin tarvitaan ainakin tutkimussuunnitelma, jonkinlainen yleiskielinen kuvaus, ansioluettelo ja lausunnot ohjaajilta. Jokaisella rahoittajalla on samankaltaiset, mutta juuri sen verran eriävät vaatimukset, että jokainen hakemus tulee tehdä enemmän tai vähemmän erikseen eri mittaisena, uudelleen ja uudelleen.
Hakemukseen vaadittavista liitteistä haastavin on tutkimussuunnitelma, jonka on tarkoitus olla yksityiskohtainen, asiantunteva, tarinallinen, myyvä, napakka ja uskottava kuvaus tutkimuksesta. Tutkimussuunnitelma on toki koko tutkimuksen tärkein dokumentti, sillä se kertoo, saako rahoittaja tai yliopisto panokselleen vastinetta. Apuraharumbassa tutkimussuunnitelmaa viilataan, viilataan ja viilataan, meidän tapauksessamme jo vuodesta toiseen. Haluammekin kysyä, onko siinä mitään järkeä. Usein kuullut, “lohduttavat” sanat ovat “No ainakin sun tutkimussuunnitelma kehittyy ja tarkentuu koko ajan”, mutta pitääkö tämä tosiasiassa paikkaansa? “Paraneeko” tutkimussuunnitelma, jos sitä viilaa loputtomiin nimenomaan jokaisen säätiön intressejä ajatellen? Junnaako tutkimussuunnitelman kanssa nysväämisen takia itse tutkimus ja sen edistäminen?
Viimeinen kysymys on erityisen validi niille, joille tutkimusapurahaa ei ole vielä siunaantunut. Tuntuu, että tutkimukselle itselleen ei jää aikaa hakemuksia täytellessä. Apurahasesongin ollessa päällä ei jaksa tai ehdi tehdä töiden lisäksi muuta. Se syö motivaatiota hylkykirjeiden lisäksi. Alkuvuoden rahoituskierroksilla teimmekin molemmat päätöksen edetä ns. minimal effortilla, eli lähetimme kaikkiin säätiöihin (lähes) identtiset hakemukset vain säätiön nimen muuttaen.
Mitä tunteita hakuprosessiin liittyy?
Tästä postauksestakin jo on selvää, että apurahojen tavoittelu on tunteellinen prosessi. Kuulemamme mukaan se on sitä kaikissa tutkijanuran vaiheissa. Hylky-viestin tuottaman pettymyksen lisäksi mukana on paljon muutakin.
Ennen jokaista hakua itsensä tsemppaus alkaa: “Ne sanoi mulle että mulla on niin tärkeä aihe ja hyvä suunnitelma…” “Jos nämä haut ja muokkaukset vielä jaksan, niin sitten riittää.” Löydämme itsemme tekemästä ohjaajan ehdottamia muokkauksia lauantai-iltana hieman ennen keskiyötä, sillä “entä jos sittenkin tällä kertaa”. Ylipäätään rahoituksen hakeminen tuntuu aivan ajanhukkaukselta, kun jo tilastot kertovat, että tuskin sitä rahaa tulee. Mutta silti pitää painaa ja ajatella hymistellen, että “no silloin ei ainakaan saa jos ei hae”. Tästä seuraa totaaliturhautuminen koko prosessiin.
Turhautumista aiheuttaa myös se, että apurahahakemukset tuntuvat aivan salatieteeltä: mitä minun pitäisi tehdä, että saisin rahoitusta? Miten voin parannella tutkimussuunnitelmaani jokaista säätiötä ja jokaista hakua varten, kun en kertakaikkiaan tiedä, mitä asioita valinnassa minäkin vuonna painotetaan? Säätiöt eivät myöskään anna palautetta hylätyistä hakemuksista.
Hakemuksen jättämistä seuraa odottelu ja jännittäminen. Apurahansaajat julkaistaan usein kuukausia hakuajan päätyttyä, joten odottelun aikana joutuu tekemään uusia hakemuksia. Tutkimussuunnitelmiin kirjatut aikataulut ja tavoitteet tuntuvat vitsiltä, kun tutkimus itse ei pääse etenemään. Silti pitää esittää itsevarmaa, sillä “rahoitusta saavat vain ne, jotka tietävät mitä tekevät”. Hylkäykset murentavat itsetuntoa tieteentekijänä, vaikka kuinka vakuuttelisi apurahamyöntöjen olevan osittain arpapeliä. Toistuvat hylkäykset tekevät myös tukimuksen positiivisten puolien löytämisestä hankalaa.
On kamalaa myöntää, mutta myös katkeruus ja kateus ovat osa apurahahaun tunnepalettia. Useimmiten toisten saamista apurahoista tai muusta rahoituksesta iloitseminen onnistuu, mutta ei aina. Tässä hommassa vertaa väkisinkin itseään toisiin, sillä järjestelmän perusasetelma on niin kilpailullinen. Olenko niin paljon huonompi kuin kollegani? Miksi he enkä minä?
Mitä seuraavaksi?
Venla:
Olen pystynyt osallistumaan joihinkin seminaareihin ja konferensseihin itse ne maksaen, mutta olen joutunut hakemaan niitä varten palkatonta vapaata. Tapahtumissa käyminen pitää motivaatiota yllä, mutta kukkarolle se valitettavasti käy. Teen etnografista tutkimusta, joten aineiston kerääminen töiden ohessa on ollut vaikeaa. Tällä hetkellä teen koko opetusvelvollisuuteni (24 h) neljässä päivässä, yhden päivän kenttätyötä tutkimusaineistoa keräten ja rahoitushakemuksia viikonloppuisin. Noin 130 prosenttista työviikkoa siis. Olen iloinen kenttätyön edistymisestä, mutta en jaksa tällaista enää kauaa.
Jokaisen haun aikana harkitsen vakavasti palaamista vanhoihin töihin yksityiselle. Rakastan tutkimusta ja tutkimusaihettani, mutta olen jatkuvasti todella väsynyt. Silti huomaan miettiväni, miten voisin tehdä tutkimusta enemmän työn ohessa. Sitten aina muistan jo olleeni sairaslomalla uupumisen takia. En ehkä jaksakaan tehdä väitöskirjaa ja havitella tutkijanuraa, jos tulevaisuus näyttää vastaavalta kuin nykyhetki. Ehkä tämä ei olekaan minun tapani vaikuttaa?
Reeta:
Koska myös lähes kaikki tohtorikoulutukseen liittyvät tapaamiset, seminaarit, koulutukset ja hengailut ovat työajalla, tunnen luisuvani aina vain enemmän pois akateemisesta maailmasta. Henkireikäni on, että olen sentään yliopistolla töissä, mutta hallintopuolen työssä kosketus tutkimukseen on hyvin pieni. Katsonko tästä ikuisuuteen kateellisena konferensseissa käyviä tutkijakollegoitani, kun itse olen virastotyöajalla kiinni työpöydässäni?
Koska olen yliopistolla töissä, minulle ei voida myöntää oman laitokseni starttiapurahoja, jotka ovat mahdollistaneet todella monen väitöskirjaprosessin kunnollisen aloittamisen. Opintohallinnon työntekijänä minulla ei kuitenkaan ole käytännössä suurta sidettä tutkimukseen eikä työni liity tutkimuksen tekoon. Minulta on siis kielletty yksi apurahatyyppi sillä perusteella, että yliopiston työntekijöiden kenties oletetaan pystyvän tekemään tutkimusta työssä, mutta todellisuudessa minulla on tähän yhtä vähän mahdollisuuksia kuin yliopiston ulkopuolella työskentelevällä. Olen siis säätiöiden armoilla.
Mitä siis seuraavaksi? Rehellisesti sanottuna emme tiedä. Kai sitä täytyy mennä “never stop the madness ja kohta vedetään taas” -mentaliteetilla apurahojen kanssa. Niin kuin kaikki hokevat: kyllä se joskus vielä osuu kohdalle.
Reeta Karjalainen on opintohallinnon työntekijä päivisin ja väitöskirjatutkija aina kun siltä tuntuu. Väitöskirjassaan hän tutkii mielenterveysaiheisia meemejä. Toisin sanoen hän selailee meemejä ja samaistuu niihin, mutta ei koe sitä kovin rentouttavana.
Venla Rantanen on tiistaista perjantaihin epäpätevä suomi toisena kielenä -opettaja ja lauantaista maanantaihin väitöskirjatutkija. Molemmissa töissään hän yrittää pelastaa maailman siinä kuitenkaan onnistumatta.
