top of page
  • Writer's pictureKielingua

Sujuva vai rosoinen polku? Tutkimusesittely: Väitöskirjatutkijat akateemisessa maailmassa (2022)

Updated: Jan 30, 2023

Tässä blogipostauksessa Tanja kertoo lyhyesti Piirosen, Matikaisen ja Maunulan tutkimuksesta. Siinä väitöskirjatutkijat jaettiin neljään ryhmään sen mukaan, miten akateemiseen maailmaan liittyvät systeemiset reunaehdot ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin liittyvät reunaehdot vaikuttivat väitöskirjatutkijoiden polkuihin yliopistoissa. Lisäksi Tanja pohtii omaa polkuaan ja väitöskirjatutkijuuden sudenkuoppia.


Anni Piironen, Minni Matikainen ja Minna Maunula (2022) kävivät läpi Väitöskirjatutkijat akateeemisessa maailmassa. Kultapoikia, "huijareita", haamututkijoita ja lannistuneita -tutkimusartikkeliinsa väitöskirjatutkijoiden eli tohtorintutkintoon tähtäävien kirjoitelmia. Kirjoitelmien kirjoittajat ovat eri yliopistoista ja eri aloilta Suomesta, noin 60 % on naisia ja keski-ikä on 35 vuotta. Osa kirjoitelmista oli englanninkielisiä. Kirjoitelmien kirjoittajat olivat tehneet väitöstutkimuksiaan erimittaisia aikoja. Kirjoitelmien pohjalta tutkijat ryhmittelivät väitöskirjatutkijat neljään ryhmään eli neljään erilaiseen akateemiseen polkuun.


A blondhaired woman is writing on a lap top. On the background there is a wooden desk and a can.
Kuva: janeb13, Pixabay

Ryhmät muodostuivat sen mukaan, millaisia systeemisiä ja henkilökohtaisia reunaehtoja väitöskirjatutkijuuden polulla oli ja sen mukaan, tukivatko vai eivätkö ne tukeneet polkua. Systeemiset ehdot olivat virallisia (akateemiset toimintatavat, rahoitus, ohjaus) ja epävirallisia (käytäväkeskustelut/saunaillat ja sosiaalinen media). Henkilökohtaiset reunaehdot olivat sellaisia, joihin voi vaikuttaa (tutkimusaihe, tutkimustaidot ja geneeriset taidot, asenne), sekä sellaisia, joihin ei voi vaikuttaa (sukupuoli, ikä ja tutkijan uran vaihe, kieli, kansallisuus ja etninen tausta). (Piirainen, Matikainen ja Maunula 2022.)


Alla Piiraisen, Matikaisen ja Maunulan (2022: 206208) tutkimuksessa havaitut neljä väitöskirjatutkijoiden polkua yksinkertaistettuna ja tiivistettynä:

KULTAPOJAT JA -TYTÖT = määrätietoinen, tuettu polku

Systeemiset ehdot tukevat: hyvä rahoitustilanne, toimiva ohjaussuhde, pääsy epävirallisiin verkostoihin (esim. pyynnöt projekteihin, tuki avainhenkilöiltä). Henkilökohtaiset ehdot tukevat: luottamus omiin taitoihin, miehuus, suhteellinen nuoruus, tutkimusaiheen sopivuus laitoksen tai tieteenalan ajankohtaisiin painopisteisiin

HUIJARISYNDROOMAISET = hapuileva, hitaasti muodostuva polku

Systeemiset ehdot tukevat (ja kannattelevat): hyvä rahoitustilanne, hyvä ohjaussuhde, otetaan mukaan yhteistyöhön (esim. projekteihin). Henkilökohtaiset ehdot eivät tue: omien kykyjen ja osaamisen epäily, tutkimusaihe, jonka parissa yksin, vähemmistöihin kuuluminen.

HAAMUTUTKIJAT = ulkopuolisena akateemisen yhteisön reunamilla sinnittelevät

Systeemiset ehdot eivät tue: rahoituksen ongelmat, ohjaussuhteen ongelmat, ei onnistu kiinnittymään verkostoihin. Henkilökohtaiset ehdot tukevat (ja kannattelevat): pitää itseään kyvykkäänä tutkijana.

LANNISTUNEET = väitöskirjan vuoksi ponnistelu ja tulevaisuus akatemiassa eivät vaikuta mielekkäiltä

Systeemiset ehdot eivät tue: ongelmia rahoituksessa, ongelmia ohjauksessa, ongelmia työ-yhteisössä eikä pääsyä osalliseksi verkostoihin. Henkilökohtaiset ehdot eivät tue: luottamuksen puute itseen ja tutkimusaiheeseen.

Itse olen jossain kultatytön ja huijarisyndroomaisen välimaastossa. Olin haaveillut pitkään väitöskirjasta, mutta perhetaustani ei ole akateeminen. Monet käytännöt olivat vieraita, sillä maisteriopinnoissa ei puhuttu tutkijuudesta uravaihtoehtona. Kun sain kuitenkin neuvoja ja tukea opiskelukavereiltani, jotka olivat aloittaneet väitöstutkimuksen, sekä siltä yliopistolta, josta valmistuin maisteriksi, uskaltauduin kysymään ideoita mahdollisesta ohjaajasta minulle tuntemattomasta yliopistosta. Yllättävän nopeasti löysin henkilön, joka oli kiinnostunut aiheestani ja johdatti läpi väitöstutkijaksi hakeutumisvaiheen, jonka laitokselle aiheeni sopi ja joka etsi minulle toisen ohjaajan. Ohjaajat tukivat tutkimuksen fokuksen etsimisessä, mikä auttoi rahoitushakemuksissa. Systeemisistä reunaehdoistani mielestäni rahoituksen saaminen, vuoden aktiivisen hakemisen jälkeen, oli valtavan tärkeä. Rahoitus on myös mahdollistanut verkostoitumisen - alkuun pelkäsin tilannetta, jossa uudessa yliopistossa en tutustuisi muihin ja jäisin reunamille, haamututkijuuteen ja yksinäiseen puurtamiseen. Lisäksi vaikka olen väitöstyötä tehnyt jo vuosia, kaikesta huolimatta havahdun aina välillä ajatuksiin: Onko minusta tähän? Näinkö tavallisilta ihmisiltä tutkimusartikkelit julkaistaan? Voisinkohan tämän jälkeen katsella tosiaan muitakin tehtäviä kuin niitä, joita tein ennen jatko-opintojen aloittamista?


Väitöskirjatutkijuuden sudenkuoppien voittamisesta


Sen lisäksi, että Piiraisen, Matikaisen ja Maunulan (2022) artikkeli saa pohtimaan omaa polkua, se on muutenkin mainio. Artikkeli esimerkiksi nostaa esiin myös monia sellaisia näkökulmia, joista aika ajoin väitöskirjatutkijoiden kesken keskustellaan. Ne liittyvät paljon siihen, haluammeko tehdä tutkimusta tulevaisuudessa. Viitekehyksenä tutkimuksessa on hieman kärjistäen ajatus siitä, että yliopistotkaan eivät ole turvasatamia ja turvassa uusliberalistisilta virtauksilta. Ne ovat kärjistäen matkalla yleissivistystä tarjoavista oppilaitoksista yrittäjämäistä tutkimuskulttuuria kohti. (Piirainen, Matikainen & Maunula 2022: 198201.) Esimerkiksi tulosperustaisuus (yliopistot saavat rahoitusta mm. julkaisujen ja valmistuneiden mukaan) vaikuttaa jo nyt myös väitöskirjatutkijoiden polkuihin: Artikkeliväitöskirjat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ja laitoksilla sekä tiedekunnilla on varmasti paineita saada väitöskirjatutkijat valmistumaan. Iso osa ajasta menee monilla myös rahoitushakuihin eli taloudellisesta turvasta kilpailemiseen.


Hieman stressaavalta tuntuukin artikkelin toteamus siitä, että väitöskirjatutkijoiden tulee olla aktiivisia, dynaamisia verkostoitujia, jotka tottuvat kilpailullisuuteen ja tulosvastuullisuuteen - tämä tosin pätee moneen muuhunkin alaan. Akateeminen työelämä kuitenkin tuntuu olevan ennustamatonta ja irrationaalista: akatemiassa täytyy oppia navigoimaan, mutta se on vaikeaa koska osa tiedosta on ns. hiljaista tietoa. (Piirainen, Matikainen & Maunula 2022: 208210.) Rahoitushauista ei esimerkiksi saa palautetta, vaikka rahoitusta ei myönnettäisikään. On siis vaikea tietää, mitä tehdä eri tavalla seuraavassa haussa. Osaan ongelmista artikkelin aineiston kirjoitelmien kirjoittajat olivat esittäneet ratkaisuna esimerkiksi rahoituksen muutoksia, orientaatiota tohtoriopintojen alussa akateemiseen maailmaan, virallista sekä epävirallista mentorointia ja ohjaajille ohjauskoulutusta (Piirainen, Matikainen & Maunula 2022: 208210).


Kaikkien lähtökohdat eivät ole samat, joten olisikin hienoa, jos yliopistot, laitokset ja ohjaajat tarttuisivat siihen, että lannistuneita olisi mahdollisimman vähän ja että heitä tuettaisiin monipuolisesti kohti tutkimuksen valmistumista. Rahoituksen saaminen (ks. Venlan ja Reetan viimevuotinen postaus "Apuraharumbasta päivää") vaatii toisinaan aivan uskomatonta sitkeyttä ja loppumatonta uskoa omaan itseen ja omaan tutkimukseen. Haamututkijat olisi myös mahdollista saada osaksi yliopistoyhteisöjä, ja onneksi sivutoimiset tai apurahatutkijatkin voivat usein esimerkiksi saada (tai vuokrata) työpisteen yliopistolta. Huijarisyndroomasta kärsivät joutuvat kyllä työskentelemään itse itsensä kanssa, mutta heitäkin voi taitavalla ohjauksella tukea.


On tärkeää, että me väitöskirjatutkijat muistamme antaa palautetta sekä omille laitoksillemme että yliopistoillemme - onneksi osa tahoista sitä myös järjestelmällisesti kerää. Jos nimittäin ongelmista ei tiedetä, niitä on vaikea korjata. Olen kokenut, että monet yliopistojen henkilökunnan jäsenet ottavat väitöskirjatutkijoiden tilanteet sekä sudenkuopat tosissaan ja osallistavia toimenpiteitä pyritään tekemään, (usein niukkojen) resursssien puitteissa. Lisäksi me väitöskirjatutkijat voimme paikata reunaehtojen aiheuttamia aukkoja luomalla keskenämme vertaistukiverkostoja, mikä on auttanut myös itseä sekä konkreettisesti työskentelyssä että yliopistoon kiinnittymisessä. Toivottavasti me väitöskirjatutkijat itse myös muistamme pitää silmät auki ja olla tukena toinen toisillemme tällä melko pitkällä, uskoa ja kärsivällisyyttä vaativalla matkalla.


Tanja Seppälä

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopiston Kielikampuksella eikä tiedä vieläkään, mikä karonkka tarkalleen ottaen on


Esitelty tutkimus:

Piironen, Anni, Matikainen, Minni & Maunula, Minna (2022). Väitöskirjatutkijat akateemisessa maailmassa: Kultapoikia, ”huijareita”, haamututkijoita ja lannistuneita. Aikuiskasvatus, 42(3), 198–212. https://doi.org/10.33336/aik.122022


Lue myös:

Aarnikoivu, Melina 2020."The Best Drunk Decision of my Life." The Nexus Analysis of Doctoral Education. JYU Dissertations 256. Jyväskylän yliopisto.

Recent Posts

See All

Commentaires


bottom of page