top of page
  • Writer's pictureKielingua

Koulututkimukseen tarvitaan lisää resurssia ja uusia käytäntöjä

Alkuvuodesta käytiin kiivasta keskustelua oppimistulosten laskusta, oppilaiden taustan vaikutuksesta koulurauhaan ja koulushoppailusta. Poliitikoista yksi toisensa jälkeen pöyristyi PISA-tulosten laskusta, opettajien hädästä ja alueellisesta segregaatiosta. Sinänsä muuta ei voinut odottaakaan vuosia jatkuneen PISA-keskustelun kärjistyttyä keskusteluksi S2-oppilaista ja YLEn koulukoneesta. Sen sijaan, että olisimme käyneet laajaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, minkälaista osaamista ja yleissivistystä haluaisimme koulujärjestelmämme oppilaille antavan, jumitimme vaalipuheissa oppimistulosten parantamisesta.


Kovimmassa PISA-myrskyssä Labore julkaisi kirjoituksen koulussa tehdystä tutkimuksesta ja tutkimustarpeista. Kirjoituksessa peräänkuulutetaan niin kutsuttua vaikuttavuusvallankumousta kasvatustieteellisessä tutkimuksessa. Käsitteellä viitataan isomman mittakaavan kokeellisiin tai kvasikokeellisiin tutkimuksia, joiden avulla voitaisiin tutkia järjestelmän vaikuttavuutta ja siten tuottaa tietoa avuksi koulutuspoliittiseen päätöksentekoon. Mutta miten päästään käsiksi opetusmenetelmien ja koulutusjärjestelmän vaikutuksiin?


Tällä blogilla haluamme tuoda esiin tutkijan näkökulmaa koulututkimukseen ja koulukeskusteluun. Minkälaista on tehdä tutkimusta koulussa ja mikä tutkimuksen tekoa rajoittaa? Missä määrin tutkimustuloksista pystytään ja osataan viestiä opettajille? Miten viesti kulkisi päättäjille?


Tutkiminen koulussa vaatii ponnistelua


Koulu kiinnostaa kaikilla tieteenaloilla ja tutkimusta tehdään kaikesta suurien makroilmiöiden (esim. mitä koulutuspolitiikka kertoo ihmiskäsityksestämme) ja mikrotutkimusten (esim. mikä on yhden oppilaan rooli oppilasryhmässä) väliltä. On tutkittu esimerkiksi oppilaita, oppimista, opetusmenetelmiä, koulurakennusta, opettajia, muuta henkilökuntaa, koulun ja kodin yhteistyötä ja koulukokemuksia. On kyselytutkimuksia, haastattelututkimuksia, havainnointitutkimuksia, kokeellisia ja historiallisia tutkimuksia, you name it.


Tutkimusaineiston keräämistä koulusta kontrolloidaan virallisesti ennen kaikkea rehtorin ja kunnan tasolla. He voivat määrittää, kuka pääsee kouluun tutkimaan ja mitä prosesseja tulee ennen sitä läpäistä. Periaatteet vaihtelevat valtavasti. Monet kunnat vaativat ainakin jonkin hakemuksen täyttämistä ja tutkimussuunnitelman toimittamista, mutta esimerkiksi Helsingin kaupungilla on maine vaativana tutkimuslupien myöntäjänä. Luvan lisäksi pitää olla yhteydessä tietenkin kouluun.


Käytäntö on osoittanut, että haastavinta on kuitenkin usein saada opettajat tai oppilaat mukaan. Opettajilla on liian kiire, ja oppilaiden tutkimiseksi tarvitaan lupa myös huoltajilta. Opettajat joutuvat usein hoitamaan lupalomakerumbaa, josta he ymmärrettävästi saattavat myös kiireen takia kieltäytyä. Yhdelle tutkijalle tilanne näyttäytyy niin, että koulu ei jousta yhtä tutkijaa varten. Sen sijaan koululle tilanne voi näyttäytyää tutkimushankkeiden viidakkona. Koulussa, jossa toinen tämän tekstin kirjoittajista oli aiemmin töissä, oli tuolloin käynnissä ainakin viisi eritasoista (maisteri, väitöskirja, valtakunnallinen) tutkimushanketta.


Myös luvat saatuaan tutkija joutuu miettimään, miten paljon voi vaivata koulun arkea. Ensinnäkin, tutkimushanke väistämättä tarkoittaa jonkinlaista muutosta tai ekstraa koulun arkeen ja viikko- tai kurssisuunnitelmaan. “Yksinkertaisimmillaan” tutkimus voi tarkoittaa yhtä vierailua, jonka aikana oppilaat täyttävät esimerkiksi tiiviin kyselylomakkeen tai tekevät osaamistasoa mittaavat kokeet. Edustamme itse kuitenkin tutkimussuuntauksia, jotka vaativat mm. pidempää suhteen rakentamista oppilaisiin ja monipuolisempia menetelmiä – ja siten myös enemmän järjestelyä ja joustavuutta koulun suunnalta. Tutkija voi omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, missä määrin koulua kuormittaa, mutta paljon on kyse myös siitä, minkälainen suhde tutkijan ja opettajan välille muotoutuu. Tutkijana pitääkin herkistää tuntosarvia sille, minkälaisia kokemuksia ja asenteita koululla on tutkijoista entuudestaan. Opettajat suhtautuvat toisinaan hieman nihkeästi tutkijoihin, jotka “tulevat norsunluutorneistaan neuvomaan opettajia tietämättä mistään mitään”. Toisinaan kritiikki tutkijoille on paikallaan ja toivomme, että jokainen tutkija pyrkii tekemään tutkimustaan siten, ettei se lisää kuormitusta kouluarkeen. Toivomme myös, että tutkijat pitävät yllä suhteita kouluun, käyvät kouluissa ja tekevät yhteistyötä koulujen kanssa, jottei kuilu kouluarjen ja tutkimusmaailman välillä kasva liian suureksi. Parhaimmillaan tutkimus aidosti antaakin takaisin kouluille.


Koska koulussa tehtävä tutkimus vaatii ponnistelua, tutkimuksen kirjo ja laajuus voivat kärsiä. Mielestämme kiusallinen epäkohta oppimista ja opettajuutta koskevassa tutkimuksessa on esimerkiksi se, missä määrin tutkimusta tehdään korkea-asteella verrattuna esimerkiksi perus- ja toiseen asteeseen, ja missä määrin tutkitaan ohjausasiakirjoja (kuten OPSeja) varsinaisten OPSien toteuttajien sijaan. Varsinkin kansainvälisissä oppimiseen ja arviointiin keskittyvissä tieteellisissä konferensseissa esitellään silmiinpistävä määrä korkeakouluopiskelijoilla teetettyjä tutkimuksia. Omassa ideaalimaailmassamme tutkimuksessa tulisi vahvemmin kuuluviin oppilaiden ja opettajien ääni. Jotakin muutosta tarvitaan, jotta koulututkimuksesta saataisiin sujuvampi ja saavutettavampi prosessi, lähemmäksi kouluarkea ja sen tuloksista merkityksellisempiä myös opettajille.


Miten koulussa tehtävää tutkimusta voisi kehittää?


Valittaminen on helppoa, mutta entäs kehittäminen? Kirjasimme joitain ajatuksia pureskeltavaksi.


Helpointa on aina tietysti toivoa lisää rahaa ja sen kautta saatavaa lisäaikaa. Nykyiset rahoitusmallit suosivat nopeaa ja siistiä tutkimusta, jollaista on vaikea tehdä koulun kaltaisessa instituutiossa. Tai no, tekeminen on mahdollista mutta tulokset voivat jäädä helposti pintapuolisiksi. Jos tutkija tietää saavansa palkkaa esimerkiksi vuoden, tulee tutkimuksistakin sellaisia, jotka voidaan toteuttaa vuodessa. Jos rahaa on esimerkiksi neljäksi vuodeksi, voi tutkija harkita jo kunnianhimoisempaa aineistonkeruuta ja myös tutkitun tiedon muuttamista päättäjiä ja opettajia tavoittavaan muotoon. Koulun henkilökunnalle aiheutettua lisätyötä voitaisiin myös korvata enemmän rahallisesti.


Toinen vaihtoehto on ajatella, miten saada käytössä olevat rahat riittämään entistä paremman tutkimuksen tekemiseen. Yksi vaihtoehto mielestämme olisi tutkimusryhmien perustaminen. Ymmärryksemme mukaan tutkimusryhmät ovat harvinaisempia kasvatus- ja humanistisissa tieteissä kuin esimerkiksi luonnontieteissä. Tutkimusryhmien avulla voisimme saada laajemmin tietoa kriittisistä aiheista hajanaisten tutkimusten sijaan. Pelkona on tietenkin tutkimuksen monipuolisuuden ja akateemisen vapauden väheneminen. On kuitenkin aiheellista pohtia, onko nykyinen “tutkitaan vähän sieltä ja vähän täältä” parempi ratkaisu.

Kolmas ehdotuksemme liittyy yliopiston ulkopuolisten tahojen ja tekijöiden kutsumiseen osaksi koko tutkimusprosessia. Entä, jos tutkimuksen rahoitusmallit ja koulujen palkkausmallit mahdollistaisivat enemmän rooleja, joissa tutkijan ja opettajan roolit yhdistyisivät? Mallina voisivat olla esimerkiksi yhteisölähtöisen tutkimuksen metodit tai extreme-kansalaistiede. Tällöin sisäpiiriläisten näkökulma saataisiin mukaan jo tutkimusten suunnitteluvaiheeseen.


Ylipäätään olisi hyvä, että kun koulua tutkitaan, niin tutkimuksista myös viestitään opettajille. Tutkimustiedon levittäminen ei voi jäädä tieteellisten artikkeleiden ja satunnaisten blogausten varaan. Viestinnän ei tarvitsisi olla yksisuuntaista, vaan tuloksia voisi olla hyvä pohtia laajemminkin yhdessä eri ammattilaisten kesken. Valitettavasti tiedepiireissä tieteen yleistajuistamisella on heikohko maine. Sopii kuitenkin kysyä, miksi tai kenelle tutkimustietoa tuotetaan, jos ei päättäjille ja kansalaisille.


Laitetaanko koululle liikaa paineita yhteiskunnallisen muutoksen toteuttajana?


Koulua kannattaa tutkia, koska se on edelleen paikka, joka kokoaa ihmiset yhteen. Jotta koulussa voidaan tehdä yhteiskunnallisesti merkittävää tutkimusta, tarvitaan aikaa ja rahaa. Jotta koulu voi toteuttaa ehdotettuja muutoksia, tarvitsee koulu aikaa ja rahaa. Toisaalta koulun halutaan ratkaisevan myös ilmiöt, joihin voisi tarttua laajemmalla yhteiskunnallisella otteella. Tuoreena esimerkkinä voidaan ottaa liikkumattomuudesta koituvat kustannukset yhteiskunnalle, jotka joidenkin mukaan voisi korjata lisäämällä koululiikuntaa (ks. esim.Helsingin Sanomat). Muita hienoja esimerkkejä on koottu Twitteriin aihetunnisteella #koulunpitäisi. Julkiset palveluiden tehokkuuden mittarina voidaan pitää myös niiden heikointa lenkkiä: koulu tarvitsee rinnalleen myös toimivat terveydenhuollon ja sosiaalitoimen palvelut pystyäkseen hoitamaan vaativat tehtävänsä.


Yllä mainituista syistä suhtaudumme koulureformeihin kriittisesti mutta toiveikkaasti. Uuden hallituksen muodostuessa me jäämme odottamaan avauksia tutkimus- ja korkeakoulupuolella.


Karoliina Inha

väitöskirjatutkija


Venla Rantanen

väitöskirjatutkija

162 views0 comments

Comments


bottom of page