top of page
  • Writer's pictureKielingua

Aikuisten leirikoulu - Miten kirjoitusretriitti tuki väitöskirjatyöskentelyä?


Osallistuimme väitöskirjatutkijaporukalla huhtikuussa Jyväskylän yliopiston Monikielisen viestinnän keskuksen MOVI:n kirjoitusretriittiin, jolla työskentelimme maanantaista perjantaihin. Retriitillä omakin työskentelyviikkoni oli jonkin verran tehokkaampi kuin muulloin, vaikka olen onnekas ja saan tehdä väitöskirjatutkimusta kokopäiväisesti. Tässä tekstissä pohdin sitä, mitkä asiat tehokkaaseen kirjoitusviikkoon johtivat. Kiitokset kanssaretriittiläisille, joilta sain myös kommentteja tätä blogipostausta varten. <3


Kyltti tien vierellä. Kyltissä lukee tutkimusasema.

Väitöskirjan tekeminen on melko itsenäistä työtä, mutta myös toisaalta väistämättä jonkin verran yksinäistä puurtamista. Olimme Jyväskylän yliopistossa onnekkaita, kun tänä keväänä järjestettiin koronavuosien jälkeen taas yhteiskirjoittamisviikko, joka toimii samalla kurssina: väitöskirjaretriitti. Väitöskirjan kirjoitusretriittiin valmistauduttiin yhteisellä tapaamisella, jossa opettaja Elina Jokinen herätteli pohtimaan holistisesti omaa kirjoittamistamme, kuten kirjoittamisrutiinejamme, ja suhdettamme akateemiseen kirjoittamiseen. Lisäksi saimme tehtäväksi tehdä kirjoitussuunnitelman ja virittäytyä kirjoitusrutiiniin jo ennen retriittiviikkoa. Retriitin tapahtumapaikkana oli JY:n bio- ja ympäristötieteiden Konneveden tutkimusasema, jossa vietimme noin viikon.

Pureskeltavat tavoitteet ja vertaispaine


Opettaja kehotti tekemään päiväkohtaiset tavoitteet retriittiviikkoa varten. Itsekin olen tehnyt samaa kalenteriin jo aiemmin, mutta siinä oli hieman eroa, että tällä kertaa tavoitteet täytyi raportoida opettajalle etukäteen ja vielä aamuisin jollekulle kanssaretriittiläiselle. Itse pyrin tällä kertaa asettamaan suht maltilliset tavoitteet, vaikkakaan en saavuttanut niitäkään suunnitelmien hieman muuttuessa lennosta (erään tekstin oikovedos vaati äkillistä huomiota ja aiemman viikon kirjoitusaikataulu ei ollut ihan pitänyt).



Jostain syystä minulla henkilökohtaisesti konkreettisesti kirjoittamisen tehostamisessa kaikkein parhaiten toimii se, että kirjoitan jonkun kanssa samaan aikaan samassa tilassa: siinä on jotain erityisen motivoivaa ja keskittymistä tukevaa, että toinen työskentelee yhtä aikaa. Siksi minua ilahdutti, että sainkin Konnevesi-kämppikseni usein samaan tilaan kirjoittamaan kanssani.


Eräs retriittiläisistä kommentoi, että “ryhmässä työskentelemisessä osa helppoudesta tuli selkeästä aikataulutuksesta, siitä että kaikki työskentelivät itsenäisesti aina samat ajanjaksot”. Se, että opettaja oli aikatauluttanut tietyt kirjoitusslotit meille, tuki tosiaan työskentelyä. Päivät olivat pitkiä, sillä kirjoitimme illallakin, mutta välissä oli pitkiä ruoka- ja lepo- tai liikuntataukoja. Joku heittikin, että viikko oli kuin aikuisten leirikoulu, mikä kuvasti meininkiä aika osuvasti.


Paikan merkitys


Oma merkityksensä on varmasti myös paikalla ja sillä, että kirjoittaa jossain muualla kuin yleensä. Moni osallistujista teki väitöskirjatyötä varsinaisen päivätyön ohella, ja heille viikko tarkoitti keskittymistä väitöstyöskentelyyn. Vaikka teen itse väitöskirjaa kokopäiväisesti, se takuulla vaikutti positiivisesti että sai viikon vapaata kotitöistä, kissojen aiheuttamista aikaisista kevätaamuherätyksistä ja harrastuksista. Se myös piristi, että tauoilla oli mahdollisuus kävelyyn metsässä tai uintiin, ja iltaisin sai halutessaan saunoa. Valitettavasti ergonomia ei ollut kirjoittamiseen maailman paras, monet kun kirjoittivat huoneissaan, joissa ei ollut säädettäviä tuoleja tai pöytiä. Osa tosin kirjoitti varattavissa tutkijanhuoneissa, joissa ergonomian pystyi huomioimaan paremmin. Yhtä kaikki, kun tähän oli henkisestikin valmistauduttu jo kaikki se vaivannäkö Konnevedelle matkaamisineen sai varmasti monen motivoitumaan laillani.


Ikkunasta näkyy puita, järvi ja punaisia rakennuksia rannassa
Näkymä huoneen ikkunasta

Luovat menetelmät


Meillä oli joka päivä opettajan johdolla 2-3 tapaamista: aamulla, päivällä ja illan päätteeksi. Päivän aloittavat ja illan päättävät tapaamiset olivat jollain tapaa luovia. Hahmottelimme mm. tutkija-minäämme eläiminä. Jostain syystä valitsin intuitiivisesti pingviinin ja kun aloimme kirjata eläimemme vahvuuksia ja heikkouksia, ymmärsin, miksi (laumaeläin, joka kuitenkin käy kalastelemassa yksin, lisäksi sillä on yleensä yksi "projekti" huollettavanaan kerrallaan). Lisäksi hahmottelimme tekemäämme työtä visuaalisesti ja väitöskirjaamme myös taideteoksena, joita kommentoimme. Tämä luova puoli oli jotain, mitä en ollut akateemiseen työskentelyyn itse liittänyt ja teatterialaa harrastavana ihmisenä se inspiroi miettimään, miten taidetta voisi integroida omaan työskentelyprosessiin vielä enemmän.



Vertaistuki ja vertaispaine


Kanssaretriittiläiseni kommentoi, että “erityisen hyödyllistä oli jakaa kokemuksia väitöskirjaprosessissa heränneistä tunteista ja ajatuksista muiden kanssa, sillä toisten ihmisten yhtäläiset vaikeudet, mutta myös vaikeuksien ylittämiset, antoivat itsevarmuutta tehdä omaa tutkimusta koskevia ratkaisuja”. Tähän on helppo yhtyä. Itselle tärkeintä antia toisten kanssa työskentelyssä on siihen liittyvän ahdistuksen tai turhautumisen purkaminen. Toisinaan analyysi on jumissa, tekstin kirjoittaminen on jähmeää ja oma jälki ei ole sellaista kuin haluaisi sen olevan. On valtavan tärkeää, että tajuaa muiden kamppailevan samojen ongelmien kanssa – ja pääsevän niiden yli. Myös se, että puhuu kirjoittamisen sijaan joskus ääneen ongelmansa tai oman työnsä voi auttaa hämmentävästi tajuamaan uusia ratkaisuvaihtoehtoja.


Lisäksi eräs kanssaretriittiläiseni kommentoi sitä, että ylipäätään väitöskirjatutkijaporukalla kokoontuminen oli tärkeä kokemus (moni teki tätä työtä etänä, ja melko yksinään). Hän kirjoitti, että “[R]etriitti vahvisti tutkijaidentiteettiäni. Sain ennen kaikkea retriitiltä hyvää tutkijaenergiaa hyvässä motivoituneessa porukassa. Oli hienoa kuulla, kuinka tutkimusaiheita kuvattiin selkeästi ja saimme jakaa runsaasti myös tiedemaailman sisäistä kulttuuria ja etenkin väitöskirjatutkijoiden omaa tutkijakulttuuria.” Tämä jäi mietityttämään itseä. Totta, väitöskirjatutkijat taitavat puhua keskenään hieman eri tavalla kuin ohjaajille tai vanhemmille tutkijoille. Ehkä keskenään on helpompi puhua epävarmuuksista, vastoinkäymisistä ja kiertopoluista, joille eksyy. Toisaalta he myös ymmärtävät sen, kuinka pienet onnistumiset ja ilonaiheet voivat olla toisaalta myös valtavan isoja askeleita eteenpäin. Kuulinpa myös heiton siitä, kuinka tiedekuntaneuvostoa kutsuttiin leikkisästi heimoneuvostoksi. Itse ajattelin aluksi, että kyseessä oli antropologishenkinen metafora akateemisille rituaaleille ja normeille, mutta itse asiassa sillä viitattiinkin Selviytyjät-tyyppiseen tilanteeseen, jossa joukko muita arvioi sinun akateemista arvoasi. Tällaista huumoria tarvitaan: ovathan väitöskirjatutkijan tuotokset usein muiden arvioitavana.


Teksti, jossa lukee Valmis teksti ei kerro, millainen prosessi oli sen takana. Elina Jokinen 2023, Konnevesi.
Ajatus, joka lämmittää varmasti jokaista kirjoittajaa.

Kiitos sekä opettajalle että retriittiläisille sekä kaikille retriittiä suositelleille jatkarikavereille (olitte oikeassa)!


Jyväskylän yliopiston jatko-opiskelijat: Vaikka et pääisi retriittikurssille, voit ottaa kaverin mukaan ja saada avustusta kuluihin, jos haluat työskennellä Konnevedellä.


Tanja Seppälä

väitöskirjatutkija


P.S. Jos joku on muuten tutustunut kirjaan Yhteisöllisen kirjoittamisen opas, millaisia kokemuksia teillä on siitä? Haluaisiko joku kirjoittaa siitä heränneistä ajatuksista? Kuvittelisin, että siinä pohditaan myös osittain samoja aiheita.

Recent Posts

See All

Comentarios


bottom of page